20060830

Ne ovat suuttuneet ja aikovat pommittaa meitä. Tulossa on kuulemma kolme Stukaa, joiden kohteena on meidän talomme. Juoksen varoittamassa ihmisiä ja haalin väkeä väestönsuojaan.

Joudun kuitenkin käymään vielä kerran kotona ennen kuin voin vetäytyä pommisuojaan. Olen edelleen asunnossani sisällä, kun kuulen Stukan ujelluksen. Heittäydyn lattialle ja yritän etsiä mahdollisimman suojaisan paikan, vaikka mitäpä sillä tekee, jos talo sortuu. Pelottaa yllättävän vähän. Muistan kertomuksen isoäidistäni, joka halveksi venäläisiä ja jatkoi taulunsa maalaamista, vaikka hälytyssireenit soivat. Eihän sillekään käynyt kuinkaan, vain taulun märkään öljyväriin tarttui sirpaleita, kun ikkunat pamahtivat sisään.

Nyt koneen ääni kuuluu jo raivoisana. Pian viheltää ja tuntuu valtava järähdys.

Ei tullut ainakaan täysosumaa. Toinen kone on kuitenkin vielä tulossa. Jälleen ujellus, vihellys ja järähdys.

Koneet lentävät pois. Me selvisimme.

Ulkona kansa ihmettelee tapahtunutta. Rannassa, vesirajassa, on kaksi satametristä kuoppaa. Ne ovat syösseet meren pakoon monen sadan metrin säteeltä. Näky on järkyttävä.

Miten on mahdollista, että meidän talostamme ei mennyt edes yhtä ikkunaa rikki? Ja miten ne eivät osuneet? Stuka on syöksypommittajista tarkin.

Tajuan, että ne eivät ehkä sittenkään olleet meidän perässämme. Kohteena taisi olla juuri uimaranta, jonne pommit putosivat. Sen on täytynyt olla näin aurinkoisena päivänä täynnä lapsia. Minä olin ainoa, joka tiesin pommien tulevan, kaikki ihmiset ovat olleet täysin valmistautumattomia. Ja minä luulin, että olen itse kohde. Kuinka monta ihmistä kuoli?