20060830

Ne ovat suuttuneet ja aikovat pommittaa meitä. Tulossa on kuulemma kolme Stukaa, joiden kohteena on meidän talomme. Juoksen varoittamassa ihmisiä ja haalin väkeä väestönsuojaan.

Joudun kuitenkin käymään vielä kerran kotona ennen kuin voin vetäytyä pommisuojaan. Olen edelleen asunnossani sisällä, kun kuulen Stukan ujelluksen. Heittäydyn lattialle ja yritän etsiä mahdollisimman suojaisan paikan, vaikka mitäpä sillä tekee, jos talo sortuu. Pelottaa yllättävän vähän. Muistan kertomuksen isoäidistäni, joka halveksi venäläisiä ja jatkoi taulunsa maalaamista, vaikka hälytyssireenit soivat. Eihän sillekään käynyt kuinkaan, vain taulun märkään öljyväriin tarttui sirpaleita, kun ikkunat pamahtivat sisään.

Nyt koneen ääni kuuluu jo raivoisana. Pian viheltää ja tuntuu valtava järähdys.

Ei tullut ainakaan täysosumaa. Toinen kone on kuitenkin vielä tulossa. Jälleen ujellus, vihellys ja järähdys.

Koneet lentävät pois. Me selvisimme.

Ulkona kansa ihmettelee tapahtunutta. Rannassa, vesirajassa, on kaksi satametristä kuoppaa. Ne ovat syösseet meren pakoon monen sadan metrin säteeltä. Näky on järkyttävä.

Miten on mahdollista, että meidän talostamme ei mennyt edes yhtä ikkunaa rikki? Ja miten ne eivät osuneet? Stuka on syöksypommittajista tarkin.

Tajuan, että ne eivät ehkä sittenkään olleet meidän perässämme. Kohteena taisi olla juuri uimaranta, jonne pommit putosivat. Sen on täytynyt olla näin aurinkoisena päivänä täynnä lapsia. Minä olin ainoa, joka tiesin pommien tulevan, kaikki ihmiset ovat olleet täysin valmistautumattomia. Ja minä luulin, että olen itse kohde. Kuinka monta ihmistä kuoli?

20060808

Turistiryhmämme on saapunut komeaan latvialaiseen linnaan. Alue on yhtä sokkeloa, sisäpiha on huikaisevan syvä kuilu, jonka yllä kulkee portaita ja siltoja. Japanilaisen näköinen nuori isä pyörittää ala-asteikäistä tytärtään portaikossa. Näyttävät tanssivan perinteistä rock'n'rollia. Portaat ovat kapeat ja muovisen näköiset. Mitään kaidetta ei ole, alla vain pohjaton tyhjyys. Hirvittää, kun tyttö välillä lentää kuilun yllä.

Äkkiä isän ote tytön käsistä lipeää ja tyttö lentää kuin räsynukke, osuu seuraaviin portaisiin ja putoaa syvyyteen. Kauhu valtaa kaikki. Isä juoksee tytön perään hädissään. Minä laskeudun portaita auttamaan, kaivan puhelimen esiin ja näppäilen tärisevin käsin hätänumeroa. En löydä soittonäppäintä, kun isä jo juoksee verisenä ohitseni portaita ylös ja huutaa suoraa huutoa. Portaat hänen allaan pettävät ja hänkin putoaa. Tajuan seisovani tyhjän päällä, alla ovat vain huojuvat muoviset portaat, joiden materiaali tuo mieleen leikkuulaudan. Portaat eivät ole enää missään kiinni. Nyt pitäisi jotenkin saada heijattua itsensä niin, että portaat kaatuisivat lähimmän tasanteen suuntaan, sen reunasta voisi ehkä saada kiinni. Siirrän hieman painoani sinne päin, mutta portaat vain pettävät alta ja minä putoan.