20051008

Perinteinen keskiolutbaari Lahdessa. Lautapanelit seinillä, "Lahtelaista, totta kai" -mainos, flipperi tai jukeboksi välkkyy yksinäisenä nurkassa, ei yhtään ikkunaa. Eteisessä on valo, mutta itse salissa on hämärää. Täällä on aina tapana käydä ottamassa tuopit matkalla tai kun odotellaan junan vaihtoa. Paikka on täynnä humalaisia varusmiehiä. Heidän rehvastelunsa ärsyttää hiukan. Kun tunkeudun kohti baaritiskiä, ärtymystaso nousee. Tiskiin nojailee mustiin pukeutuneita taiteilijanuoren oloisia tyyppejä. Heidän johtajansa näyttää olevan pitkä, laiha tyyppi, joka on värjännyt pitkän, mutta kuohkean tukkansa suola&pippuri-tyyppiseksi. Häneen nojaa palvova tyttöystävä, joka toistelee, että hänen poikaystävänsä pääsi RUKin läpi vähimmillä mahdollisilla pisteillä. Ja taiteilijanuori nyökkäilee. Vituttaa. Tekisi mieli mennä tungoksen läpi tiskille ja sanoa, että no niin pääsin minäkin, mitä te siinä elvistelette. Mutta en mene. Sen sijaan käännyn seuralaiseni, nuoren tytön puoleen ja kysyn, mitä hän haluaa juomaksi. Hän ottaa maidon. Minä tungen pissisten seasta tiskille ja tilaan pitkän keskioluen ja maidon.

– Minkäslainen maito laitetaan? kysyy keittäjätär tiskin toisella puolella.

Minä käännyn takaisin seuralaiseeni päin ja toistan matamin jatkokysymyksen. Tyttö jää miettimään, minkälaisen maidon hän haluaisi ja luettelee pari eksoottista vaihtoehtoa, kun tajuan, että tuohan onkin joku niistä pissiksistä. Minun seuralaiseni tulee taempaa ja sanoo ottavansa ihan tavallisen maidon. Välitän vastauksen keittäjättärelle, joka alkaa laskea juomia. Hänen kollegoitaan, pyyleviä nelikymppisiä naisia, tylsät silmälasit ja valkoinen kertakäyttöpäähine, tulee takahuoneesta ja he puhuvat, että tuolla alhaalla on venäläisiä gangstereita, jotka pahoinpitelevät heitä. Jaa. Parempi lähteä menemään.

Lähdemme seuralaiseni kanssa baarista ulos ja tulemme Kampin terminaalin pitkään käytävään, jota on käveltävä iäisyydeltä tuntuva matka ennen kuin on perillä. Käytävällä on kaikenlaista roskaväkeä. Eritoten transuprostituoituja, jotka katsovat himokkaasti. Ja nämä eivät ole mitään taidolla meikattuja kauniita naisia, vaan groteskeja sekasikiöitä. Yhdellä on miesbodarin vartalo ja kalju pää, mutta naisen meikit. Toisella taas outo kirahvikaula ja kaikki iho hopealla peitetty. Käytävä päättyy hämärään porttikongimaiseen tilaan, jossa on mustuneet tiiliseinät ja sorapohja. Jäämme vaimoni kanssa hämärään suutelemaan. Meidät kuitenkin keskeyttää se, että ulkoa tulee kaksi 30-luvun chicagolaisgangsteria, jotka raahaavat Keith Armstrongia kainaloista. He alkavat määrätietoisesti hakata Armstrongia, joka pysyy lujana ja mutisee kirouksia. Toinen gangsteri ottaa miestä niska-perseotteella kiinni ja heilauttaa hänet kerta toisensa jälkeen pää edellä tiiliseinään. Päästä kuuluu joka kerta hirvittävä rusahdus. Me vain seisomme ja katsomme pahoinpitelyä, joka alkaa näyttää siltä, että Armstrong ei millään voi selvitä siitä hengissä. Lopulta gangsterit heittävät pienen britin soralle ja häipyvät. Tämä valuu verta ja näyttää pahasti rikkoutuneelta, mutta kiroilee ja vakuuttaa lannistumattomuuttaan. Näin vähällä ei häntä käännetä.

Valtavasti ihmisiä on kokoontunut nurmikentälle. Ihmisringin keskellä tapahtuu. Tungemme äidin kanssa lähemmäksi katsomaan. Pääsemme ringin sisäreunalle ja näemme, että keskellä seisoo mies frakissa ja laulaa. Hänen takanaan on kuoro, joka on pukeutunut maastopukuihin. Heillä ei ole kasvoja. Niillä on varmaan vihreää naamiomaskia naamassa. Tarkemmin katsoen kuitenkin huomaa, että jokaisella on vihreä kaasunaamari. He laulavat juhlallisen loppusäkeen moniäänisesti ja ihmiset hurraavat nauraen. Minun vuoroni tulee pian. Pitäisi mennä ringin keskelle ja esiintyä. Mutta minulla on vain shortsit ja ohut Museu Picasso Barcelona -teepaita. On aivan liian kylmä, olisi pitänyt ottaa enemmän vaatetta päälle. Miksi meidän esiintymisvuoromme on viimeisenä? Kesäyön hämärä alkaa laskeutua juhlakentän yllä, metsänraja on jo sysimusta ja pian alkaa sataa. Minun on kylmä, äiti, haluan kotiin.

20051005

Kivitalon pihalla on suuri katos, sen alla miehenkorkuinen metalliputkista tehty härveli ja siinä pylväsporakoneita. Laite on ruostunut, mutta kun käännän kammista, poranterät painuvat pehmeästi alaspäin. Tosin kiinnitysruuvit lonksuvat irrallisina. Tämän koko häkkyrän pitäisi olla pultattuna kiinni johonkin. Mistähän tämäkin on tänne ilmestynyt? Tajuan, että tämän täytyy olla peräisin siltä tietokoneenkorjaajalta. Se on ollut joku harjoittelija, joka on kiinnittänyt tyhmänä koko huoltotyökalun emolevyyn ja unohtanut sen siihen, vaikka se olisi tietysti pitänyt ottaa irti ennen koneen palauttamista asiakkaalle. Ja nyt tämä lojuu täällä ruostumassa.

Unohdun katselemaan ylläni kaartuvaa katosta. Runko on valurautaa ja ruosteessa sekin. Tyyli on jonkinlaista jugendia, samanlaista kuin Barcelonan vanhan keskustan katuvaloissa tai Pariisin vanhoissa Metropolitain-porteissa. Katos on kaiken kaikkiaan erittäin kaunis, vaikka onkin huonossa kunnossa. Joku voisi maksaa tuosta rungosta suolaisen summan. Se on perintökalleuteni, mutta kyllä sen silti voisi myydä, turhaan se kai täällä pihalla ruostuu, kun ei minulla ole varaa kunnostuttaa sitä.

Vaimo kurvaa viereiselle kadulle pienellä ajoneuvolla. Vekotin on kolmipyöräinen koppimopo, jonka takaosana on häkki. Häkissä on kaksi gepardia ja mustapantteri.

– Aivan mahtavaa, minä huudan aidan läpi. – Mistä sä noi sait?

– Korkeesaaresta, sanoo vaimoni hypätessään ajoneuvosta. Hän avaa häkin ja kiinnittää kissapedoille kaulapannat. Kaksi mustaa eläintä lähtee heti nuuskimaan aidanviertä niin paljon kuin talutushihnat antavat myöden. Ne näyttävät sioilta tai groteskeilta koirilta, joilla on kärsä. Karva on harvaa, mutta pehmeää, mustaa ja pitkää, alta näkyy vaalea nahka.

Leopardi jää ylväänä häkkiin ja sanoo:

– Meillä on täplikäs takki.

20051003

Vaimoni sisar on menossa saunaan. Hän riisuutuu. Kun jäljellä ovat vain mustat alusvaatteet, hän katsoo minua tavalla, joka ei jätä epäilykselle sijaa. Hän ojentaa käden ja minä menen mukaan. Minä olen jo alasti ja me suutelemme, kun kuulen, että ovi käy. Appiukkoni rymistelee vieraidensa kanssa sisään hakemaan työkaluja ja virnistää.

Nainen masturboi antaumuksellisesti televisiossa, joka sijaitsee hotellihuoneen nurkassa. Lavastus alkaa näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Siitä tulee murhan näyttämö Tove Janssonin trilleriin perustustuvassa televisiosarjassa.