20050930

Olen lasten kanssa kiipeilemässä rantakallioilla. Taivaalle ilmestyy kaksi sotilashelikopteria, joiden roottorit pitävät uhkaavaa jyskettä. Itse asiassa kallioilla on myös sotilaita. Meidät on saarrettu. Lapset pelästyvät, mutta minä rauhoittelen, että nämä ovat IRA:n poikia, eikä heitä tarvitse pelätä, päinvastoin, he nimenomaan suojelevat meitä. Kerron sotilaille hämmentävän kauniilla brittienglannilla, että olen varsin kiitollinen heidän saapumisestaan sillä muuten olisimme voineet sanoa olevamme pulassa.

Irstaan kartanon saunalla on jatkot. Isäntäpari riitelee pukuhuoneessa, JM on vihainen, koska TK:lla on ilmennyt sukupuolitauti. Minä etsin epätoivoisesti alushousujani.

Potilas vilvoitteluvapaalla.

20050929

Modernisti sisustettu kartano. AL:n ja J&S:n kanssa katsellaan taidetta ja kirjahyllyjä. Ollaan muuton tai purkamisen tunnelmissa, tämä on tarinan loppukohtaus. AL kertoo huhun, että AK olisi ottanut 400 000 €:n asuntolainan. Aika hurjaa. Millä se sen aikoo maksaa? No mutta kai sillä rahalla sitten jotain saakin. Hyllyt ovat täynnä minun kirjojani, kustantajien vapaakappaleita, jotka olen antanut J&S:lle. J sanoo, että hän voisi ruveta palauttelemaan niitä minulle. Sopii. Esimerkiksi viisi kirjaa kuukaudessa. Sekin sopii.

Opetan pitkänsiiman käyttöä. Kas näin laitetaan syötit koukkuihin ja sitten vain siima veteen. Saan erinomaisen saaliin. Siima on kätevä kerätä kasaan ja kalat voivat sitten roikkua siinä nippuna, jonka voi kantaa näppärästi olalla. Opetan vielä kalojen tunnistamista ja käsittelyä ja kaivan muovipussista saalistani. No tässä ainakin on alamittainen hauki, joka pitää heittää takaisin veteen. Kalassa on kuitenkin jotain outoa. Se muistuttaa paneroitua silakkaa. Kaivan muitakin kaloja ja huomaan, että kaikki ovat puoliksi sulaneita. Nämä ovat olleet jonkun vatsalaukussa, nämä ovat jo kertaalleen syötyjä.

20050926

Kaupan ulkopuolella vilkaisen kuittia ja tajuan allekirjoittaneeni juuri 99 euron pankkikorttimaksun, vaikka hinta oli vain 9,90. Hätäännyn täysin. Voiko tämän vielä korjata, kehtaanko mennä kauppaan takaisin ja valittaa? Tämä on kuitenkin minun oma virheeni.

20050925

Tarkkailen valtavia rahtilaivoja. Kiikaroin niiden kyljistä ja konteista numerosarjoja. Seinällä on valotaulu, josta näkee minne mikin numerosarja on menossa. Merkitsen havaintoni pieneen muistikirjaan. Olen rahtilaivabongari.

Meidän omalla pihallahan on muuten myös yksi rahtilaiva. Se on suuri ja taivaansininen, aika ruosteinen, mutta kunnostettavissa. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että sekin voisi lähteä maailman merille seilaamaan. Senkin kyljessä on kyllä numero. Täytyy tarkkailla valotaulua, jos vaikka juuri sen laivan numero tulisi lähtölistalle.

Jostain rahtilaivasta on meille tullut porukkaa käymään. Isoja poikia, P. ja joku serbialainen palkkasoturi, joka on minusta vastenmielisen ja pelottavan näköinen. Porukassa taitaa olla myös joku jääkiekkopuolustaja. Ajaudun niiden kanssa riitoihin. Sillä aikaa kun olen sisällä käymässä, P. ja tämä serbialainen tekevät sellaisen tempun, että kiusaamismielessä rikkovat kuusi raakaa kananmunaa läppärini näppäimistön päälle. Kun huomaan tämän, olen raivoissani. Ajan väen pois meiltä ja menen ilmoittamaan Pomolle. Käyn myös pyytämässä atk-ihmisiltä, että puhdistaisivat minun koneeni. Nämä kuitenkin sanovat, että edessä on viikonloppu, ja ennen maanantaita ei tapahdu mitään. Millä minä siihen asti kirjoitan kun näppis on ihan munassa?

Surullisena hypistelen konettani, mutta saan yllättäen huomata, että vauriot eivät olleet likimainkaan sellaiset kuin pelkäsin. Jokainen näppäin napsahtaa ensimmäisellä painalluksella, mutta sen jälkeen kone toimii kuin toimiikin täysin normaalisti.

Odottelen lasten kanssa konsertin alkua. Tämä on O.:n järjestämä virallinen ja juhlallinen konsertti hienossa auditoriossa. Sisustus on tyypillistä suomalaista konserttisalia, koivuvaneria ja vaaleaa puuta. Koska lapset ovat ylimääräisinä mukana, minun pitäisi katsoa, että kaikki arvovieraat saavat oman paikkansa ja me menemme sitten sinne minne mahdumme, jos mahdumme. Helmikanat poreilevat ympärillä ja minua alkaa tympäistä. Noillako nyt olisi etuoikeus maailmaan? Sanon, että tulkaa lapset, mennään tuonne eturiviin, vaikka kaikki eivät vielä olekaan tulleet. Kyllä täällä on ihan hyvin tilaa.

20050924

Olen saanut jotain vihdoinkin valmiiksi, ja luokseni on tullut paljon väkeä onnittelemaan. Huomaamatta tilaisuus on karannut käsistä ja muodostunut valtaviksi juhliksi. Katson takkahuoneen väenpaljoutta harmistuneena kuin Moulinsartin isäntä. Näen, että poptoimittaja on viinakaapillani ja valitsee itselleen calvadosta. Minun calvadokseni! Tämä on viimeinen pisara! Mutta millä nämä kaikki saa ulos täältä?

20050922

Naispuolinen työtoverini katsoo minua silmiin ja kysyy intiimisti:

– Ootsä koskaan pettäny sun vaimoa?

On todella liukasta. Auto ei tahdo millään pysyä tiellä. Sääolosuhteet ovat muutenkin poikkeukselliset, ilmassa on suorastaan katastrofitunnelma. Liukastelemme autolla kanavan viertä. Kanava on täynnä ankkuroituja veneitä. Huomaan kahden veneen uppoavan. Molemmat ovat vanhoja puisia moottoriveneitä, fiskareita tai pellinkiläisiä malliltaan. Ne uppoavat samalla tavalla ensin toinen ja sitten toinen. Ensin vene nousee selittämättömästi pystyyn ja sitten uppoaa hyvin nopeasti ja tasaisesti kummempia kouristelematta.

Ihmiset katselevat tapahtumia, mutta kukaan ei tunnu tekevän mitään. Minä pysäytän auton, koska täytyyhän jonkun pelastaa mahdolliset hukkuneet ja kyllähän tämmöisistä nyt pitää ilmoittaa viranomaisille. Auto ei kuitenkaan pysähdy mitenkään helposti. Kuten sanottua, on liukasta. Kaara pyörii ja pyörii, tie tuntuu viettävän, ja olen jo varma, että olemme kohta kaikki kanavassa. Pumppaan epätoivoisesti käsijarrua ja yritän saada auton hallintaan. Lopulta vehje pysähtyy, ja vaikka tie tuntuu viettävän veteen päin ja auto valuu, se pysyy kuin pysyykin paikallaan. Se on kuitenkin aivan keskellä tietä, itse asiassa keskellä risteystä, ja tiedän, että tähän ei oikein voisi jättää, mutta muutakaan ei voi. Jostain tulee auto, joka yrittää väistää, ja näyttää siltä että se osuu suoraan meihin, mutta se onnistuukin väistämään. Tosin sillä seurauksella, että auto liukuu suoraan veteen ja uppoaa. Minä olen kauhuissani. Rantakaduilla on kävelijöitä kuin Kaivopuistossa 1900-luvun alussa, mutta kukaan ei tee mitään, vaikka kaikki näkevät, että tuonne on juuri mennyt kaksi venettä ja yksi auto. Minä kaivan puhelimen esiin ja soitan hätänumeroon, jossa nainen vastaa tylsistyneen oloisesti pelkällä etunimellään. Minä sanon haloo ja yritän selvittää, mihin olen soittanut. Kyseessä on todellakin hätänumero, ja minä esittäydyn. Kerron, että olen nyt tässä, äh missäs minä nyt olen.

– Tuossa on Annankatu, joka lähtee tuohon suuntaan, ja tuossa on Ruoholahden kanava, olisiko tämä Ruoholahden kanavan ja Annankadun risteys, sanon, vaikka tajuan itsekin, että tässä on jotain outoa, näillä koordinaateilla ei tänne löydä, pitäisi ehkä sanoa joku kolmaskin katu.

– Nooh, mistä on kysymys? nainen kysyy laiskasti. Hänen äänensä on jotenkin tuttu, mutta en tiedä kuka hän on. Minua vanhempi nainen, ehkä äitini ikäluokkaa.

– No tässä on uponnut kaksi venettä tonne kanavaan, ja äsken meni autokin.

– Jaa.

– No sille varmaan pitäis tehä jotain, minä yritän.

– Nii. Se on aika paha kun saa ensin tosi kuumaa vettä ja sitten heti perään tosi kylmää, nainen sanoo.

– Mihin tää niinku liitty? minä kysyn. Minusta alkaa tuntua, että nainen ei usko minua. Se kysyy tuommoisia outoja testatakseen. Nämä ovat vakiokysymyksiä joilla saadaan selville, onko soittaja häirikkö.

– Juu, juu, ei tässä nyt kuulkaa taideta ehtiä.

– No, mutta helkkari, pitäähän teidän nyt tulla nostamaan ne ihmiset sieltä. Ja ne on sitä paitsi aivan keskellä väylää. Jos tosta joku yrittää mennä veneellä, karahtaa niihin hylkyihin aivan varmasti. Sitä paitsi mä katson nyt sitä veneen uppoamispaikkaa ja muistan mihin se uppos. Jos mä katson muualle, mä unohdan. Ettekste nyt vois tulla jollain paloautolla äkkiä.

Nainen on katkaissut puhelun.

20050921

Jalkaväen joukko-osasto marssii hiekkatietä pitkin epämääräisessä jonossa meitä kohti. On kesä, aurinko paistaa kangasmetsään, kuivat kanervat ja kuuma neulaspöly tuoksuvat, petäjät hohtavat punaisina. Me olemme kameroiden kanssa risteyksessä vastassa ja kuvaamme. Edvin Laineen mielestä se oli hyvä idea, ja hän vakuuttelee sivummalta, että eikö tulekin komeaa.

P. tulee sarkapuvussa nahkasaappaat kiiltäen takaoikealta ja huutaa: "Pojat, ei näin! Kaikki välittömästi harvaan avoriviin ja syöksyen eteenpäin! Mitä helvettiä te luulette, että tapahtuisi, jos tämä kamera olisi raskas konekivääri?! Mitä?!" Minua hävettää ja ottaa päähän samaan aikaan. Se on kyllä ihan oikeassa, mutta pakkoko tänne on tulla pätemään? Tässä kuvataan elokuvaa, perkele.

K.H. on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kokkareilla sitä onnitellaan ahkerasti. On se komeaa voittaa ensin Finlandia ja sitten vielä Nobel. K. narisee nenä-äänellään huomion keskipisteenä ja minua vituttaa. Nobel. Sille!

20050920

Hirsitalostani puuttuu parru. Tuosta ikkunaseinältä, katon rajasta. Kuinka en sitä aikaisemmin ole huomannut? Mistä minä nyt sellaisen saan?

20050919

Suuria saleja, punaista marmoria, raskaita pylväitä ja kiiltäviä lattioita. Kaunis laskevan auringon valo. Afrikassa on jotkut maailmanmestaruuskilpailut. Niiden yhteydessä olen tavannut afrikkalaisen kirjailijattaren, jonka kanssa istumme illallisella. Paikalla on myös joku mies. Ruoka on ollut todella eksoottista, suorastaan outoa. Kirjailijatar tilaa vielä jonkun ruokalajin, joka osoittautuu limaiseksi kieleksi. Naista kuvottaa, kuten minuakin. Hän ei voi syödä sitä. Hän yrittää peitellä omaa syömättömyyttään levittämällä kielen päälle siikafileen, jonka on kaivanut pöydän alta. Ilmeisesti sekin on edellisen ruokalajin kohdalla jäänyt syömättä. Tarjoilija kröhii.

Myöhemmin samoissa saleissa on paljon porukkaa. Jonkinlaiset kokkarit. Valo on kuin Bespinillä. Yritän luimuilla, ettei turkulaiskirjailija näkisi minua eikä minun tarvitsisi sanoa sille mitään. Huomaan, että minulla on punainen ilmapallo kädessäni. Perkele, sen kanssahan minä loistan kuin majakka. Huomaan onneksi lisää ilmapalloja. Otan niitä tuhdit niput ja sidon narut vatsani alle. Ne kannattelevat minua, ja liu'un vaakatasossa noin metrin korkeudessa. Nyt se turkulainen ei ainakaan huomaa minua, kun uiskentelen tällä tavalla. Valitettavasti joku lehtikuvaaja huomaa minut, tajuaa että pakoilen turkulaista ja alkaa valokuvata. Ärsyttävää. Uin karkuun.

Opastan harjoittelijaa kirjojen valinnassa. Mitkä kannattaa viedä divariin, mitkä ei. Delfiineistä saa aina paljon, ne kannattaa viedä. Samoin Keltaisen kirjaston niteet ja tietysti tämän sesongin uutuudet. Selaillessani hyllyjä huomaan laatikon, jossa on A.:n papereita, samanlaisia kuin vihreät palkkakuitit, mutta nämä ovat laskuja tai veroja. Olen luvannut ne hoitaa, mutta autuaasti unohtanut. Kauhu hulahtaa vatsaan.

20050917

Joku on varastanut minun polkupyörästäni jarrut. Huomaan sen kun olen ajamassa toiseen kylään ja alamäessä pitäisi jarruttaa ennen suurta auto- ja rautatietä. Kauhu hulahtaa lävitseni, mutta tajuan nopeasti, että pyöräni on onneksi vaihdepyörä ja pystyn jarruttamaan vaihtamalla aina pienemmälle ja pienemmälle vaihteelle.

Kukahan saatana ne jarrut on varastanut? Ja mistähän minä nyt saan uudet? Muistelen nähneeni semmoisen Nishikin hybridin, jossa luki jarruissakin isolla Deore. Ne sopisivat myös minun pyörääni. Pitäisiköhän panna vahinko kiertämään?

20050911

Museossa on komeita saleja, punaista ja kultaa. Nainen johdattaa meidät sisään ja kolmen salin läpi. Lopussa on vasemmalla vessa ja päädyssä ulko-ovi. Aika pieni museo minusta, vain kolme salia. Haluan nähdä takapihan ja menen päädyn ovesta ulos, mutta huomaankin tulleeni taas pääovesta sisään ja olevani uudelleen ensimmäisessä salissa. Tämä onkin näköjään tällainen luuppi, joka alkaa aina alusta uudestaan. Kun kerran tulee sisään, ei pääse enää ulos.

20050910

– Etkö sitä tiedä, että ratkaisu oidipaaliseen kriisiin on samastuminen isään. Nyt olet samastunut äitiin, olet ollut isän pikkuapulainen. Isä on kuitenkin kuollut, hänestä ei tule enää mitään, häntä sinun on turha yrittää auttaa. Nyt on sinun vuorosi. Sinun on vietävä loppuun se, mikä isältä jäi kesken. Sinun on tultava jediksi.


Yritän pyytää Pomolta virkavapaata, mutta se toteaa sarkastisesti, että eikö sinulle juuri vähän aikaa sitten sellaista armosta myönnetty. Ja mikä oli tulos? Älä luule, että tällä kertaa onnistuu.

20050909

Niko pyrkii TaiKiin. Me kompataan. Toivottavasti pääsee.

20050908

Pihakuusen takana nousee sankka savu. A. huutaa että katsokaa, tuolla palaa. Naapurin punainen saunamökki on ilmiliekeissä. Pitää soittaa hätänumeroon. Kun kaivan puhelinta, huomaan, että J. talsii tietä pitkin palavalta talolta meidän puolellemme. Tulipaloa on jo ihmettelemässä vaikka kuinka paljon porukkaa. Soitan kuitenkin hätänumeroon, jossa sanotaan, että he olivat saaneet jo ilmoituksen, kiitos vain.

Itse asiassa naapurin pihalla on hälytysajoneuvojakin vaikka kuinka monta. Paikalla on myös keltainen puskutraktori. Ilmeisesti tarkoitus on puskea maata tulipalon päälle ja tukahduttaa se. Mikko R. on ihmisjoukon seassa naapurin pihalla, joka näyttää jo sotatantereelta. Aina kun puskutraktori työntää kiviä, ne räjähtävät ja Mikko syöksyy sekaan kuin lainelautailija aaltoihin. Sen täytyy satuttaa itsensä. Mitä järkeä tuossa on?