20050125

Kontakti-ilmoitusvideossa laulaa paksu mies, jolla on päässään intiaanipäällikön tuhti sulkapäähine. Laulettuaan mies puhuu ilmoituksensa: onko siellä Suomessa meitä afrikkalaisia, jotka voisi hoitaa, että minäkin pääsen sinne. Ihmettelen hetken mitä yhteistä on Afrikalla, sulkapäähineellä ja tällä intiaaninnäköisellä miehellä, mutta sitten muistan, että olemme Algeriassa, Tunisiassa tai Marokossa lomalla ja päättelen, että tämä kaveri voisi sitten Suomessa esittää intiaania.

Kadulla on hevonen. Se on valtavan suuri, ja sen perässä on vielä suuremmat vaunut, joissa on läpimitaltaan minun kokoiseni pyöreäprofiiliset ilmarenkaat. Hevonen on hermostunut. Sen kaulasta roikkuu pitkä kettinki, joka on ehkä joskus ollut kiinni rattaissa, mutta ei ole enää missään. Minusta tuntuu, että hevoselle täytyy tehdä jotain. Otan ketjusta kiinni, ja hevonen lähtee selvästi mielellään mukaani. Tulemme puistoon, ja kysyn elekielellä vastaantulevalta koulutytöltä tietääkö tämä kenelle hevonen kuuluu. Tyttö vastaa elekielellä että miten hänellä nyt voisi olla aavistustakaan, tämä on täysin yleinen puisto. Seuraavaksi tulee vastaan vanhuksia pariskunta. Heidän mielestään hevonen on suloinen.

Menemme perheen kanssa lounaalle johonkin katupaikkaan. Sieltä saa erilaisia tonnikalapatonkeja ja -toasteja. Vaimo ei tiedä mitä tilaisi, ja kun lopulta tilaa, vaihtaa annosta vielä. Ravintola on avoin, ja kokit ynnä tarjoilijat keskustelevat koko ajan toistensa ja ohikulkijoiden kanssa. Heidän elämäänsä on hauska seurata. Kaksi pientä keittiössä työskentelevää tyttöä tulee kysymään pomolta,

- Voidaanko me pitää tauko ennen kuin me näännytään.

- Voitte, ottakaa jäätelöä, että ette näänny, vastaa pomo.

- Mutta me halutaan mennä uimaan, tytöt sanovat kiukuttelevasti, ja vasta nyt tajuan, että heillä on uimapuvut päällä, läpsyttimet jalassa ja pyyhkeet olalla. Pomo suostuu. Tytöt huutavat jee ja juoksevat maauimalaan.

Radiosta tulee työtoverini Helenan tennisottelu, jota yritän kuunnella samalla. Helena on edennyt jo toiselle kierrokselle. Hyvin menee. Lähdemme peräti paikan päälle seuraamaan Helenan ottelua. Siellä ovat myös serkkupoikani perheineen. Nuorin osallistuu tapahtuman yhteydessä tavauskilpailuun. Minä tavaamisen ammattilaisena mietin pitäisikö osallistua vai ei. Serkkupoika näyttää hyvin valmistautuneelta, sillä hänellä on maihinnousukengät, vihreät reisitaskuhousut ja hihaton musta paita. Minä olen aivan tavallisissa vaatteissa. Jostain nappaan käteeni mustan huopahatun, jossa lukee ”blue”, jonka tiedän viittaavan Blues Brothersiin. Se sopii minulle yllättävän hyvin. Tätähän voisi ruveta käyttämään myös siviilissä.

Kilpailussa juostaan puskissa ja ammutaan. Mukana ovat ainakin J. S. ja J.P. Käy lopulta niin, että kuopusserkkuni voittaa tavauskilpailun, vaikka hän on sivari, minä reserviläinen eikä hän koskaan ole ollut mikään lukumies, toisin kuin minä. Miehekkäästi myönnän hänet kuitenkin paremmaksi enkä yritä keksiä selityksiä. Paitsi ehkä hiljaa itselleni.

Kuulen, että Helena on myös voittanut oman ottelunsa. Hyvä Helena. Kuka olisi uskonut. Lähdemme pois alueelta ja niin lähtevät kaikki muutkin. On pientä ruuhkaa. Bussipysäkillä on samaan aikaan muinainen koulutoverini Jenny tai Jenni kavereineen. He juttelevat meille ja jopa flirttaavat. Tajuan sen johtuvan mukanani olevasta kesäharjoittelija P:stä.

P. tulee meille yöksi. Mm-h, hän sanoo (noin kvintin) nousevalla intonaatiolla kun näkee käytävämäisen asuntomme. Päässäni on yhä hattu, jossa lukee ”blue”.

Sitten mennään tapaamaan serkkujani heidän lapsuudenkotiinsa. Onnea nuorimmaiselle tavauskilpailun voitosta. Kiitos. Paikalla ovat enää veljeksistä vanhin ja heidän isänsä, joka juttelun lomassa päätyy kertomaan vihanneensa nuorempana appiukkoaan niin paljon, että oli keksinyt venäjänkielisen manauksen, jolla yritti saada tämän vaikutuksen laimenemaan. Manauksessa puhuttiin jotain ohjuksista, jotka nousivat, ja lopulta päädyttiin leikkimielisesti erektioon. Yritän sorvata serkulleni jotain vitsiä kantanäyistä tai sellaisesta, mutta mitään järkevää juttua ei tule. Tajuan, että kaikilla muilla on ulkovaatteet päällä, minä olen ainoa, joka en ole ollut tilanteen tasalla. Taaskaan.


20050123

Olimme olleet Aasiassa pyöräilemässä. Tulimme laivalla viimeisen etapin takaisin Helsinkiin. Laiva muistutti sotalaivaa, mutta siellä oli todella hieno pöyräilytarvikekauppa. Myyjä suositteli minulle uutta joustohaarukkaa, joka oli kyllä huomattavasti parempi kuin omani, sekä uutta pyöräilyasua, joka oli omalaatuinen viitta. Siinä näytti olevan monta kerrosta, säkkikangasta ja vihreää öljykangasta, erilaisia naruja ynnä muuta. Myyjä sanoi, että sen voi muuntaa hyvin monenlaiseen eri tilanteeseen sopivaksi. Itse asiassa pyöräilijä ei kuulemma muuta vaatetta tarvitse. En ostanut.

Päästyämme terminaalin monikerroksisen käytävälabyrintin läpi lopulta Helsinkiin, meitä odotti yllätys. Uspenskin katedraalista oli vain puolet jäljellä. Olimme matkalla Töölöön ja kuljimme Uspenskin ohi. Meille kerrottiin, että sitä vain hieman restauroidaan, se nousee kyllä takaisin entistä ehompana. En uskonut. Näin kuinka rakennusmiehet juuri kaatoivat valtavan tiiliseinän, joka murskaantui pölypilven saattelemana palasiksi. Olin aivan varma, että tässä on nyt jotain mätää, restaurointia ei tehdä näin.

Kun olimme päässeet Arkadiankadulle asti saimme yllättäen havaintoesityksen siitä mitä tuleman piti. Uspenskin tornit, Tuomiokirkko (jonka nimi oli Nikolain kirkko) ja Sagrada Familian tornit alkoivat pyöriä ja tulivat meitä kohti. Ne pyörivät yhdessä ja toisiaan vasten kuin hyvin suunniteltu hammaspyörästö. Spiraalinmuotoisten tornien pyöriessä toisiaan vasten tuli mieleen jättiläismäinen auton vaihdepyörästö. Me juoksimme karkuun, ennen kuin tornit pyörisivät päälle.

Tulimme metsään, jossa oli käynnissä kilpailu. Piti juosta metsän läpi ja bongata niin monta eläintä kuin mahdollista ennen kuin tavattiin kohtauspaikalla. Minä näin vain villikaniinin ja ehkä mustarastaan, muut tuntuivat bongailevan vaikka mitä.

Purnasin heikon menestykseni tähden ja siirryimme seuraavaan lajiin. Alueella oli piilossa muutama nainen. Tarkoitus oli etsiä nämä naiset, puhua heille, sytyttää sikari atuon tupakansytyttimellä ja ehtiä sitten määräajassa kohtauspaikalle. Kilpailijoista vain Johnny Depp löysi edes naisen. Me muut emme oikein edes etsineet vaan ryntäsimme lähes suoraan kohtauspaikalle, koska aikaa oli niin vähän, ja jos ei ehtinyt ajoissa maaliin, oli automaattisesti ulkona pelistä. Depp sen sijaan keskittyi naisen löytämiseen eikä katsonut kelloa. Kun me muut seisoimme kohtauspaikalla ajoissa, mutta nolla pistettä plakkarissa, Johnny tuli paikalle myöhässä ja siis hävinneenä, mutta naisen kanssa puhuneena ja sikari palaen. Hieman nolona ymmärsin, että Johnnyn strategia oli oikea. Mitä merkitystä oli virallisilla pisteillä? Olennaista olivat naiset ja sikarit.

Kun kaikki olivat häipyneet, K.R., joka oli mukana pelissä, esitteli minulle uutta kitaraansa. Se oli 15 sentin pituinen Fisher Price -pehmokitara, jonka kahdesta kielestä kuitenkin lähti jonkinlainen ääni. Tuommoinen tuostakin on tullut, ajattelin.

Jatkoin matkaani ja tulin Universal-levy-yhtiön toimistolle. Aulassa istuivat A. ja E. penkillä odottamassa. Ennen kuin ehdin edes tervehtiä heitä kunnolla, Gugi Kokljushkin tuli nurkan takaa ja tervehti minua iloisesti nauraen. Se kertoi olevansa ihan kohta lähdössä näistä hommista. Aikoi kuulemma vihdoinkin tehdä väitöskirjan. Kysyin mistä aiheesta ja kenelle, mutta Gugi nauroi vain, että se on melkein valmis, hän on jo hakenut hakemuskaavakkeen. Minä kysyin virnuillen että Thaimaaseenko sinä olet väikkäriäsi menossa tekemään (viittasin tällä tapahtumiin Aasian-pyöräretkellämme), mutta Gugi nauroi kumeasti ja sanoi, että hakemuskaavake on jo hommattu, nyt hänen pitää mennä. Gugi häipyi nauraen kulman taakse ja minä jäin miettimään, että nyt vapautuu Gugin paikka Universalin organisaatiossa, mitenköhän dominot kolisevat, ja saattaisikohan Gugin lähtö vaikuttaa jopa minun työpaikkaani.

20050122

Meillä oli firma, joka järjesti bileitä. Kuljin G:n kanssa pitkin sekavaa kauppakeskusta ja yritin löytää jouluvaloja. G. oli täysi aloittelija bileiden järjestämisessä, joten samalla kun kävimme basaarissa läpi kauppakojun toisensa jälkeen. selitin sille, että jouluvaloilla voi tehdä melkein mistä tahansa juhlapaikan. Valot voi ripustaa sisällä kattoon tai ulkona puutarhaan, ne voi laittaa valtavaksi keoksi buffetpöydälle tai mitä vain.

Jouluvaloja ei tahtonut löytyä mistään. Sen sijaan ostin heräteostoksena kottikärryllisen sekunda-suklaakonvehteja. Ne eivät olleet mitään neuvostoliittolaisia pahvijauhokonvehteja, vaan laadukkaita ja hyvänmakuisia, mutta vain hieman pinnalta kärsineitä ja siksi puoli-ilmaisia. Kottikärry tuli kaupan päälle, ja kauppa tuntui kaikin puolin onnistuneelta, koska sellainen satsi piristäisi juhlat kuin juhlat.

Kärräilimme G:n kanssa kottareita ympäriinsä, mutta näimme vain muutaman lukioajan tuttuni, emme valoja. Kauppakeskus oli jonkinlainen sisätilan ja ulkotilan välimuoto. En olisi osannut sanoa oliko siinä katto vai ei, mutta tila oli luultavasti keinovalaistu. Alhaalla ahtaasti täynnä basaareja ja muurahaispesääkin tiheämpi kuhina, mutta ylhäältä taivas auki. Lopulta saavuimme toisen kerroksen kahvilaan, jossa näimme diplomi-insinööri K.:n ja huomasimme olevamme juhlissa, jotka olivat jo alkaneet. Suklaakonvehdit onneksi maistuivat, vaikka valoja ei ollukaan.

Juhlien kulusta muistan vain makoilleeni 70-luvun kerrostalon pihanurmella tupakoimassa Nylon Beatin Erinin kanssa. Taivas oli jo pimeä, mutta piha oli kirkkaasti oransseilla natriumvaloilla valaistu ja tuntui lähes sisätilalta. Makoilimme Erinin kanssa vierekkäin ja juttelimme elämän suuria totuuksia niin kuin vain mies ja nainen pihanurmella juhlien loppupuolella voivat. P. tuli paikalle ja oli selvästi kateellinen siitä, että olin päässyt niin hyviin asemiin. P. alkoi tapansa mukaan iskeä Eriniä ja huomautti minulle, että Erin on tunnetusti aika vaikea iskettävä, luulenko minä mahdollisesti, että minulla on mahdollisuuksia. (P. oletti ilmeisesti itsellään olevan.) Minä sanoin P:lle, että en osaa sanoa, mutta hänen pitäisi ennemmin kysyä Eriniltä, luuleko tämä itsellään olevan mitään mahdollisuuksia minun iskemisessäni. Minä sentään jos kuka olen varattu, vaimo ja lapset kotona.

20050120

Olimme päiväretkellä huvipuistossa. Ohjelmaan kuului kauko-ohjattavilla autoilla ajettava kilpailu alueen ympäri. Ajajan piti seistä radan keskellä ja ohjata autoa ohjaimella, jossa oli pieni ratti sivussa ja liipaisinkaasu. Ongelmana oli se, että osa radasta oli puskien takana eikä sitä mitenkään nähnyt ohjauspaikalle. Kuin ihmeen kaupalla sain silti auton pidettyä aina radalla, jopa siinä pahassa shikaanissa, jossa muiden autot aina lensivät ulos.


Sillä aikaa kun minä harjoittelin GP:tä varten, muut menivät standille, jossa sai riisua itsensä alasti, tulla kokonaan maalatuksi ja olla hetken jalustalla aivan paikallaan patsasmaisessa asennossa. A. rohkaisi E.:tä ottamaan naisen meikit ja menemään. E. teki sen ja kaikki nauroivat. A. riisui seuraavaksi itsensä ja meni hänkin. Minä yritin tirkistellä hänen pilluaan, kun hän patsasteli kyykkyasennossa, mutta juuri mitään ei näkynyt.

Siinä vaiheessa kun P. vuorostaan nousi naurun saattelemana jalustalle, minä lähdin menemään. Takahuoneesta löytyi jonkunlainen baari. Ajattelin ottaa olutta, mutta tilasinkin kupillisen kahvia, koska pomoni oli juottanut porukkaa koko ajan, ja tiesin olevani jo aivan liian kännissä, vaikka en sitä mitenkään oikeastaan tuntenutkaan. Minulla oli paska olo, ja olisin jo halunnut lähteä pois tivolista, mutta en voinut lähteä yksin. Baariin saapui myös em. pomoni, iloisessa huppelissa itsekin. Hän sanoi minulle jotain olennaista tulevaisuudestani työpaikalla, mutta en mitenkään muista mitä se oli. Muistan sen vaivanneen minua, mutta oliko kyseessä ilot vai surut, on mahdoton aavistaa.

20050117

Kulkenut unessa uneni ovelle.
Katsonut toisiin,
valoisiin huoneisiin.

Unta nekin.